Viimeinen valitusvirsi

Viimeisestä kirjoituksestani on jo melkein 3 vuotta aikaa. Silloin päätin laittaa blogin kohdalta pillit pussiin, mutta nyt halusin oksentaa koko tämän kevään tapahtumat jonnekin.

Se päivä oli 31.3.2020, korona-rajoituksia oli takana vasta pari viikkoa. Istuimme perheen kanssa olohuoneessa katsomassa tv:tä, kello oli noin 17.30 illalla. Ovikello soi... Mietin että kuka ihme siellä  nyt on, emme odottaneet ketään kylään. Mieheni meni ovelle ja hetken päästä huuteli, että minua kysytään. Ovella seisoi kaksi poliisia, ymmärsin heti millä asialla he ovat. He kysyivät, että onko Pasi Korhonen minun isäni, vastasin myötävästi jolloin he kertoivat että isäni on löydetty menehtyneenä kotoaan. Vaikka olin osannut odottaa tämän päivän joskus koittavan, niin romahdin itkuun. Poliisit lähtivät jonkin ajan päästä ja minä itkin edelleen. Nyt oli pakko lapsillekin kertoa, eiväthän he isääni koskaan nähneet, mutta ihmetyttihän se miksi äiti itkee. Samantien aloin myös huolehtimaan, että isän sisaruksille pitää saada tieto. Kenenkään puhelinnumeroita minulla ei ollut, joten jouduin tekemään selvitystyötä ensin. Sain kuitenkin lopulta isän kahteen veljeen yhteyden, molempien puheluiden aikana itkin.

 Pari päivää myöhemmin alkoi hautajaisten suunnittelu. Koska isä oli kuollut kotonaan hänelle tehtiin ruumiinavaus ja kuolinsyytutkinta. Siunauspäiväksi sovittiin 25.4.20. Päädyimme siihen, että kulujen säästämiseksi isä tuhkataan ja uurna kätketään isovanhempieni hautaan. Kuolinpäiväksi kirjattiin 24.03.20, eli isä ehti olla kotonaan kuolleena viikon verran ennen kuin hänet löydettiin. Löytäjä oli paikallinen taksikuski, joka oli isää kuljettanut asioilla aina eläkkeen maksupäivänä, isä oli aina tilannut kyydin jo pari päivää aikaisemmin, tällä kertaa tilausta ei kuulunut. Juttelin tuon taksikuskin kanssa puhelimessa ja kävimme läpi tuon hetken. Surullista on se, ettei ketään muuta "kiinnostanut" ettei isästä ollut havaintoja. Tosin, eihän kukaan ollut hänen kanssaan missään yhteyksissä ollut vuosiin. Isä itse halusi erakoitua.

 Isällä oli kissa, Lilli. Kun isä kuoli oli epäselvyyttä siitä missä kissa oli. Vahva epäily oli kuitenkin siitä, että se olisi jäänyt ulos. Soitin alueen löytöeläinkotiin ja kysyin miten kissan kanssa toimitaan, he olivat sitä mieltä että sinne voisi viedä loukun mutta he eivät ehtisi loukkua tarkistamaan, joten se jäisi minun vastuulleni. Kerroin, ettei minulla ole aikaa ja voimia tässä tilanteessa alkaa siellä ravaamaan loukkua katsomassa, joten he totesivat että sitten kissa jää ulos. Tätä en pystynyt hyväksymään ja laitoin vielä Eläinten pelasturinki-ryhmään facebookissa ilmoituksen ja lopulta Kissankulma otti asian hoitaakseen. He saivat kissan loukutettua ja lopulta löysivät sille vielä uuden kodin 💗

Isän siunaustilaisuudessa oli läsnä isän sisarukset, sekä tietenkin minä ja veljeni. Tilaisuus oli pieni ja kaunis, itkin, mutta en niin paljoa kuin taatani hautajaisissa. Ennen siunaustilaisuutta pappi pyysi muistelemaan isää ja hänen elämäänsä. Kirjoitin hänelle isän elämästä ja sain isän sisaruksilta paljon hyviä muistoja isästä, tajusin että hän oli paljon muutakin kuin alkoholisti. Tuosta papille kirjoittamastani kirjeestä muodostin jonkinlaisen muistovärssyn isälleni.

Minun isäni

Minun isäni oli huumorintajuinen ja lämmin ihminen. 

Minun isäni oli sosiaalinen ja kiltti ihminen. 

Minun isäni oli rakastava ja kannustava. 

Minun isäni oli herkkä, liian herkkä. 

Tuli aika jolloin kaikki muuttui, se tapahtui hitaasti ja vähitellen. 

Minun isäni ei ollut enää huumorintajuinen ja lämmin, hän oli katkera ja masentunut. 

Minun isäni ei ollut enää sosiaalinen ja kiltti, hän oli erakko ja vihainen. 

Minun isäni ei ollut enää rakastava ja kannustava, hän katkaisi välit kaikkiin läheisiinsä. 

Mutta minun isäni oli herkkä, liian herkkä. 

Minun isäni tuhosi sairaus niemeltä alkoholismi. 

Se vei minulta isän, lapsiltani isoisän, sisaruksiltaan veljen. 

Minun isäni ei ollut enää minun isäni, hän oli alkoholisti. 

Mutta hän oli herkkä, liian herkkä. 

Minun isäni on poissa, taivaan Isän kodissa. 

Minun isäni tappoi sairaus nimeltä alkoholismi. 

Minun isäni oli herkkä, liian herkkä käsitelläkseen maailman pahuutta. 

Aivan liian herkkä.

 

 Isän kuolema laukaisi minussa taas masennusjakson, moni asia jäi minun hoidettavakseni ja tuntuu etten ole ehtinyt varsinaista surutyötä tekemään ollenkaan. Kävin masennusoireiden vuoksi lääkärissä ja sain lähetteen mielenterveyskeskukseen, jossa olen nyt käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla keskustelemassa noin parin viikon välein. Lisäksi pääsin jo ennen isän kuolemaa mukaan Lasinen lapsuus- verkkosivuston nettiryhmään, joka alkoi toukokuun alussa. Koin että tuon ryhmän aloitus tuli itselleni hyvään aikaan ja olen päässyt purkamaan isän kuolema jälkeisiä tunteita myös siellä. Sieltä sain myös vinkin, että voisin laittaa isäni mukaan kirjeen hänelle. Kirjeessä kerroin isälle, että olen viimein ymmärtänyt että sairaus nimeltä alkoholismi teki hänestä sellaisen persoonan kuin hän loppu aikoinaan oli. Ja etten enää tunne vihaa enkä katkeruutta häntä kohtaan, vaan ainoastaan surua siitä miten hänen elämänsä päättyi ja mitä kaikkea muuta se elämä olisi voinut olla. Isän uurna laskettiin eilen 26.06.20 isovanhempieni hautaan, uurnan mukaan laitoin kirjeen.

 

 Keskustelimme ryhmässä tuosta kirjeestä ja siitä kuinka kaunis tapa se oliskaan muistaa edesmennyttä ihmistä. Ehkä laitan omiin hautaustoiveisiini, että haluan minua muistelemaan tulevien ihmisten tuovan kukkien sijasta kirjeen 💗

Uskon, että isäni on nyt saavuttanut sen rauhan mitä hän ei koskaan eläessään löytänyt. En tiedä onko väärin sanoa, että hänen kuolemansa oli helpotus, mutta sitä se todella oli. Kaikille.

Nyt uskon, että tämä blogi taas hiljenee. Jatkan omaa matkaani, omaan tahtiini. Paljon on tultu eteen päin siitä kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, mutta silti on vielä matkaa jäljelläkin. Kiitos kaikille lukijoille, toivottavasti edes joku on rohkaistunut käsittelemään omaa menneisyyttään blogini avulla.

Lievästä keskivaikeaksi

Oon nyt käynyt kahdesti psykiatrin vastaanotolla ja sain nyt lausunnon psykoterapiaa varten. Lueskelin noita psykiatrin kirjoittamia kertomuksia käynneistäni ja kävi ilmi että diagnoosini lievästä masennuksesta olikin vaihtunut keskivaikeaksi masennukseksi. Noita kertomuksia oli muutenkin todella ihmeellistä lukea, ihan kuin siinä kerrottaisiin jostain toisesta ihmisestä. Ei mun pitänyt koskaan masentua vaan mun piti olla vahva ja selviytyä menneisyydestäni ilman kolhuja. Tekisi mieli ravistella itseään ja huutaa että kerää nyt itsesi! Miksi oman pään pitää kääntää kaikki asiat itseä vastaan? Kaikki negatiivinen kritiikki kääntyy mun päässä maailmanlopuksi ja ajattelen automaattisesti että oon sit ihan paska, kaikessa. Mulla oli maha kipeä yhtenä päivänä ja heti ajattelin että nyt mulla on joku kasvain vatsassa ja kuolen kohta. Sitten taas kuitenkin tiedostan että kaikki noi ajatukset on ihan älyttömiä ja tekisi mieli hakata päätä seinään ihan vaan sen takia että on niin helvetin idioottimaista edes ajatella noin.

No mutta kaikeksi onneksi pääsen vihdoin alkuvuodesta aloittamaan psykoterapian ja toivottavasti saan sieltä apua myös näihin ajatuksiini. Koska en kai mäkään niin toivoton tapaus voi olla?

Ahdistus ja masennus

En tiedä saiko koko tää avunhakuprosessi mun pään sisässä jonkin vinksalleen, vai mikä tuli, mutta nyt on tuntunut tuo ahdistuneisuus vain lisääntyvän. Olin yhteensä neljä päivää pois töistä, ensin vapailla ja sitten lasten kanssa flunssassa, ja noiden päivien jälkeen jotenkin koko töihin paluu alko tuntuun kilometrin korkuselta askelmalta. Mua ahdisti ajatellakin sitä. Ei niinkään sen takia ettenkö viihtyisi siellä, vaan sen takia että tiedän etten pysty tällä hetkellä antaa itestäni niin paljon kuin haluaisin ja lisäksi sosiaaliset tilanteet ahdistaa mua just nyt tosi paljon, joudun siis kauheesti tsemppaan itteeni että pystyn sen 8 tuntia oleen "normaali", jonka jälkeen oon aivan uuvuksissa siitä. Kotona tuntuukin sitten ettei jaksaisi oikein mitään enää ja se on tietysti perheeltä pois. Perhe on kuitenkin mun ykkös prioriteettini ja haluan todellakin niistä pienistäkin voimistani antaa kaiken niille.

Lisäksi musta tuntuu etten osaa enää käsitellä mitään vastoinkäymisiä tai negatiivisia asioita muuten kuin itkemällä, joten sekin pelottaa että töissä tulee joku sellainen tilanne että mä vaan pillahdan itkeen.  Sitten mä kierrän kehää, ensin ahdistaa mennä töihin, sitten ajattelen niitä ahdistuksen syitä, alkaa ahdistaa lisää koska koen olevani paska työntekijä ja paska työkäveri, ja taas tajuan etten tosiaan voi mennä tässä  kunnossa töihin vollottaan ja siitä se kehä alkaa taas.

No nyt oon sitten sairaslomalla, ainakin 16.päivään saakka. Katotaan sitten uudestaan kuinka paljo ahdistaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä että oon varmaan loppu elämäni saikulla. Vaikka toisaalta, ei tää kotona istuminenkaan hyvää tee, liikaa aikaa ajatella ja ahdistua. Nyt mä vaan odotan että pääsisin alottaan sen psykoterapian, mun kaikki toivo on nyt siinä, että saisin sieltä apua. Ei näiden ajatusten kanssa yksin selviä. Yksin, se on se miltä musta tällä hetkellä tuntuu, oon niin yksin tän asian kanssa. Vaikka oon puhunu asiasta ja koittanut kertoo miltä musta tuntuu niin silti tuntuu siltä ettei kukaan taida ihan täysin ymmärtää. Tai ehkä pari ihmistä ymmärtää, ja nekin on niitä jotka on joskus olleet itse vastaavassa tilassa.

Toisaalta mä kyllä ymmärrän varsin hyvin ettei muut ymmärrä, en mäkään ymmärrä. Eihän mulla pitäis mikään huonosti olla. Mulla on mies, ihanat lapset, me ostettiin just oma koti, mulla on vakituinen työ, vieläpä sellainen jossa mä viihdyn. Kyllä mä itekin ihmettelen että mikä tässä nyt sit oikeen ahdistaa ja masentaa. Ne ei vaan nuo kaksi asiaa tunnu katsovan aikaa eikä paikaa kun päättävät hyökätä. Ahdistus ja masennus.

Muutoksen tuulet

Nyt tuntuu että asiat etenee ja vauhdilla. Noin kuukausi takaperin alettiin katteleen asuntoja ja käymään lainaneuvotteluja pankin kanssa ja viime perjantaina tehtiinkin jo asuntokaupat! Muutto päiväksi määräytyi 29.10, eli kohta me asutaan jo omassa kodissa <3

Nyt on kovat sisustusinnot päällä, vielä kun olis sitä budjettia totuttaa kaikki mitä mieli tekis :D Ehkä sitten pikku hiljaa. Onneksi asunto on kuitenkin sen verran hyvässä kunnossa että sinne pystyy muuttamaan heti, eikä tarvitse alkaa tekemään remontteja.

Unelmana meillä oli rivitaloasunto, 4h+k+s, ja se me myös löydettiin. Hintakin saatiin molempia osapuolia miellyttäväksi, joten asiat meni paremmin kuin hyvin :)

Nyt pitäisikin alkaa sitten pikku hiljaa käymään tavaroita läpi, kirppispöytäkin on jo varattuna että saa sinne kantaa kaikki mitä ei enää tarvita. Vielä kun malttaisi odottaa muuttoa!

Raja

Joskus se tulee vastaan. Jossain vaiheessa on pakko myöntää itselleen että ei enää pärjää ilman apua. Mulle se raja tuli vastaan viikko sitten. Olo alkoi käydä niin ahdistavaksi ja pahaksi että oli pakko lähteä hakemaan apua. Varasin ajan työterveyshoitajalle ja se käynti olikin ehkä yksi elämäni vaikeimpia asoita. Kun on jollain tavalla yrittänyt aina pärjätä yksin niin se avun pyytäminen on hirveän vaikeaa. Terveydenhoitaja varasi mulle ajan psykologille ja taas jouduin selittämään saman tarinan hänelle. Nyt sitä tarinaa saakin sitten hetken toistella sillä nyt on vielä edessä kaksi käyntiä psykiatrille jolta saan, toivottavasti, lausunnon Kelaa varten. Eli ajatuksena olisi aloittaa Kelan tukema kuntouttavapsykoterapia.

Mieliala vaihtelee tällä hetkellä paljonkin, välillä on ihan hyvä olo ja fiilis ja välillä taas tuntuu ettei jaksa mitään eikä ketään,ahdistaa pelkkä ajatuskin vaikkapa töihin menemisestä.
Vaikka se avun pyytäminen olikin vaikeaa niin tuli helpottunut olo siitä kuinka hyvin asiat lähti eteneen ja mun asia otettiin todesta. Mulla on myös tosi kovat odotukset tuon psykoterapian suhteen, kun on jo hetken aikaa tiedostanut ja tunnistanut ne kaikki käytös- ja ajatusmallit jotka on muhun juurtunut, niin on vihdoin ihana ajatella että nyt mulla on mahdollisuus oppia niistä eroon ja kehittää tilalle uusia malleja. Toisaalta tiedostan myös sen että matka ei tule olemaan helppo, todennäköisesti tuun itkeen sen matkan aikana monesti mutta uskon että se kaikki kipu on sen arvoista.

Tässä ehkä toimii parhaiten sanonta "minkä taakseen jättää, sen edestään löytää". Asiat ei häviä mihinkään vaikka niistä lakkaa puhumasta. Jossain vaiheessa ne nousee pintaan ja pahimmassa tapauksessa sitä romahtaa täysin jos niitä ei saa käsiteltyä.
Vaikka mä tällä hetkellä tarvonkin jossain käsittämättömässä itsekriittisyyden suossa, niin ainakin siitä olen itsessäni ylpeä että lähdin hakeen apua ennen kuin se lopullinen romahdus tuli vastaan.

Epävarmuus

Se on se piirre minkä olen viimeaikoina tiedostanut olevan kovin tiukassa minussa. Epävarmuus. Epävarmuus siitä että en ole riittävä, epävarmuus siitä että en osaa, epävarmuus siitä että en kelpaa tälläisenä, epävarmuus omista mielipiteistä ja niiden julki tuomisesta, epävarmuus siitä jääkö elämästäni puuttumaan jotain koska olen liian epävarma yrittääkseni toteuttaa unelmiani.
Välillä tuo epävarmuus saa aikaan ahdistusta, ahdistusta siitä että miksi pitää olla niin helvetin epävarma joka asiassa.

Mä ihailen ihmisiä jotka osaa ja uskaltaa sanoa oman mielipiteensä, vaikka se erois täysin enemmistön mielipiteestä ja osaa perustella mielipiteensä ja osaa myös olkia kohauttamalla jatkaa elämää kun toiset on juuri lytännyt sen mielipiteen. Koska mä en pysty siihen. Mä ehkä uskallan sanoa sen mielipiteeni, mutta kun sitä pitäisi perustella niin mä meen lukkoon. Ja siinä kohtaa kun ne muuta lyttää sen mielipiteen niin mä alan katuun sanojani, "olis pitäny olla vaan hiljaa". Mutta kun se hiljaa oleminen on sitä mitä mä oon tehnyt koko elämäni, nyt mun pitäis opetella oleen näkyvä sen näkymättömyyden sijaan. Mutta miten se onnistuu kun joka asiassa kokee olevansa se näkymätön?

Mä käyn keskustelut mun pään sisällä jo valmiiksi etukäteen, tiedän tai "tiedän" miten toinen tulee reagoimaan mun asiaan, ja sitten jätän sen sanomatta koska en halua riidellä. Sitten se asia vaivaa mua ja mä pyöritän sitä päässäni ja ahdistun siitä. Eli ei hyvä.

Mä haluaisin aina kuulua porukkaan, olla osa jotain, mutta aina mä tunnen olevani jotenkin erilainen, viallinen. Mä pelkään koko ajan että muut puhuu musta selän takana pahaa. Mä luen ihmisten käytöstä ja sanoja ihan omalla tavallani, tulkiten ne aina niin että musta ei tykätä. Ja sit mä ajattelen että oonko mä vainoharhanen, kuvittelenko mä vaan kaiken ja kohta mä en itekään tiedä miten asia on. Välillä vaan tuntuu että tää kaikki tekee mut vaan entistä hullumaksi. "Tunne lukkosi", niin kukaan ei kertonu että kuinka kipeeltä se lukkojen tunteminen tuntuu. Ennen mä olen pitänyt tota epävarmuuttakin ihan normaalina, mutta eihän se hitto vie ole normaalia mitenkään päin.

Mä haluaisin lähtee opiskeleen, vaihtaa kokonaan alaa. Mutta kun en uskalla, koska epävarmuus. "Ei me pärjättäisi taloudellisesti jos mä olisin koko päivänen opiskelija, työn ohessa en välttämättä jaksais käydä koulua. En mä kuitenkaan osais mitään." Eikö sinne kouluun mennä juurikin oppimaan niitä asioita? Miksi on niin pirun vaikeeta vaan heittäytyä?
Miksi tän elämän pitää olla niin pirun vaikeeta?

Jos mentäisiin 30 vuotta ajassa taakse päin ja mun isä päättäisikin raitistua ennen mun syntymään niin olisinko mä erilainen?

Mitä on alkoholismi?

Kävin keväällä Avominnen päihdeluennolla, mikä oli hyvin silmiä avaava. Itse kun on niin katkeroitunut ja aina syyttänyt isää siitä että hän on pilannut elämäni, niin nyt jollakin tavalla ymmärrän ettei se ehkä kuitenkaan ole ollut yksin isän syy. Alkoholismi on krooninen aivosairaus, ja on siis riippuvuus alkoholiin. Nuo alkoholismin kriteerit mainitsin jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa Minä ja kuningas alkoholi.

Alkoholismin syntyyn vaikuttaa siis vahvasti geeniperimä, näin ollen alkoholismi on myös periytyvä sairaus. Nämä ns. alkoholismigeenit vaikuttavat siis sekä alkoholin sietokykyyn, toleranssi on korkeampi ja pystyy nauttimaan alkoholia enemmän, että alkoholin vaikutuksiin aivoissa jolloin vaikutus on voimakkaampaa ja syntyy rakastumisen tunne päihteeseen. Eli tältä kantilta tarkasteltuna voidaan todeta, ettei alkoholismi ole tietoinen valinta vaan näitä geenejä omaava voi jäädä koukkuun jo ensimmäisestä annoksesta. Alkoholismin periytyvyyttä on tutkittu vuosikymmeniä ja noita geenejä on löydetty useita.

Miten sitten todetaan kenellä nuo geenit ovat? Tähän tarvitaan aina päihdettä, ihminen ei ole alkoholisti pelkkien geenien vuoksi. Hän on tavallinen ihminen, kunnes hän saa päihdettä ja jää koukkuun, silloin hänestä tulee alkoholisti. Reilusti yli puolet päihderiippuvaisista on kokenut voimakasta mielihyvää jo ensimmäisistä kerroista lähtien. Heillä on myös lähes poikkeuksetta lähisuvussaan alkoholismia, joten heillä on jo valmiiksi päihteille ehdollistunut hermosto. Alkoholismi, kuten ei muutkaan sairaudet, katso kehen ne iskevät, sosiaalisella asemalla tai lapsuudella ei ole merkytystä alkoholismin synnyssä. Ihminen voi siis olla peräisin hyvästä perheestä, mutta silti sairastua. Sosiaalisen aseman huononeminen onkin usein vasta seuraus päihdeongelmasta.

Alkoholismin geneettinen periytyvyys on voimakkaampaa kuin esim. diabeteksella tai skitsofrenialla, mutta silti sitä pidetään yhä mielenterveysongelmana tai mielen heikkoutena. Tämän huomaa myös siitä ettei terveystietolomakkeissa ole suvun sairauksien kohdalla mitään mainintaa päihdeongelmista, eli tätä periytyvyyttä ei ole otettu huomioon. Suunnilleen joka 10. suomalainen sairastuu päihderiippuvuuteen päihteiden käytön alettua, tämä kertoo sen että meillä suomailaisilla on tuo alkoholismigeeni aika vahva, voisipa melkein puhua kansantaudista vaikka sitä ei THL:n sivuilla olekaan mainittu.

Alkoholisti juo siis saadakseen siitä mielihyvää. Krooninen alkoholisti ei tunne enää mielihyvää, vaan juomisen ainoa tarkoitus on saada keho ns. normaalitilaan. Joka kerta kun riippuvainen ihminen altistaa itsensä pienellekin määrälle alkoholia, alkaa hermosto vaatia sitä lisää. Alkoholisti voi olla pitkiäkin aikoja juomatta, mutta hänen ei tarvitse ottaa kuin pieni määrä alkoholia ja juominen riistäytyy käsistä, halusi hän sitä itse tai ei.

Mitä enemmän ihminen altistaa hermostoaan alkoholille, sen varmemmin tuo geeniperimä siirtyy seuraaville sukupolville. Olisikin hyvä muistaa, että vaikka itsellä ei olisikaan alkoholismiin johtavia geenejä, niin liiallinen alkoholin käyttö ennen hedelmöitystä tai äidillä raskauden aikana voi johtaa lapsen jonkin asteiseen geneettiseen alttiuteen.
Alkoholismi on siis sairaus jonka syntymisestä ei voi itse ottaa vastuuta, mutta toipumisestaan kyllä.

Lisätietoa alkoholismista ja sen hoidosta löydät Avominnen sivuilta.